Pyynikin Haukan tarina - Ilveksestä Haukaksi
 

Jo 60 vuotta sitten havaitsivat lintutieteilijät Pyynikin maastossa uuden haukkalajin. Siksi se sai nimekseen Pyynikin Haukka (Falco Pynsicus). Osoittautui, että kyseessä oli harvinainen muodonmuutos nisäkkäästä linnuksi. Selvisi, että vanheneva Ilves, huomatessaan etteivät sen voimat enää riitä ankarissa ravinnon hankkimistehtävissä, jollakin oudolla tavalla kykenee muuttumaan Haukaksi. Muutosprosessi käynnistyy, kun Ilves lähestyy 35 vuoden ikää. Usein se on jo syrjäytetty peruslaumastaan, lähinnä toimintojensa tylsistymisen vuoksi. Näkö on alkanut heiketä, nopeus pudota, kestävyys rakoilla, osa voimista on jo hävinnyt. Luonto on kuitenkin jäljellä. Niinpä tämä ylväs petoeläin alkaa muuntautua kevyemmän lajin saalistajaksi, Haukaksi.
 

Ilves – Lynx Pynsicus Honcku
 

Ilves (Lynx lynx) kuuluu Felidae –petoeläinheimoon. Juuri tämän lajin tieteellinen nimi on Lynx Pynsicus Honcku. Nimi johtuu eräästä harvinaisesta, jo 1940-luvulla havaitusta yksilöstä. Yleisenä käsityksenä oli pitkään, että koko laji olisi tämän vitaalisen yksilön suoranaisia jälkeläisiä. Näin ei kuitenkaan ole, kyseessä on sittenkin vain poikkeuksellisen vahva johtajayksilö eikä varsinainen kantaisä.

Felidae-heimoa kuvataan seuraavasti: ”Vartalo hoikka ja notkea, kuono lyhyt ja mm. kieli karhea. Kuulo ja näkö ovat tarkat. Saalistaa pääasiassa öisin.” Viimeksi mainittu on merkittävä ominaisuus. Onhan kyseessä Pyynikin Haukan nk. nuoruusvaihe. Saalistamisesta todetaan lisäksi: ”Se hiipii äänettömästi lähelle saalistaan ja hyppää sen kimppuun.” Yleisiä ilveksen rotumäärittelyn tunnusmerkkejä on mm. ”noin 20 cm mittainen häntä”.

Eräs alaroduista on Kanadan Ilves (Lynx canadensis).Joinakin talvina niitä tavataan hyvinkin runsaasti. Kannan säilyttämiseksi ne palautetaan takaisin alkuperäisille asuinsijoilleen. Sitkeimmät ovat pysytelleet maassamme yllättävän pitkään. Jopa pesintöjä ja satunnaista lisääntymistä Kanadan Ilveksen jäljiltä tiedetään. Toisaalta on havaittu myös oman lajimme, Lynx Pynsicus Honckun pesiytyneen ja jopa lisääntyneen Kanadassa.

Kuitenkin vain Lynx Pynsicus Honcku-lajin on todettu muuntautuvan Haukaksi, mikä johtuu tämän kyseisen petolinnun ominaisuuksista.
 

Haukka – Lynxfalco Pynsicus Honcku
 

Haukat ovat kirjojen mukaan päiväpetolintuja. Kummallista on että yösaalistaja Ilves muuttuu päiväpetolinnuksi. On väitetty, että poikkeuksiakin esiintyy, mutta tätä ominaisuutta ei ole haluttu erityisesti korostaa.

Pyynikin Haukka (Lynxfalco Pynsicus Honcku) kuuluu jalohaukkojen heimoon. On vaadittu, että alaviite Pynsicus tulisi tarkentaa muotoon Hakametsicus. Tähän ei ole riittävää perustelua. Vertailukohteeksi voi ottaa ihmisen tieteellisen nimen ”Homo sapiens”. Eiväthän suomalaisetkaan ole vaatineet tarkempaa eriyttämistä, vaikka meidät määritellään samaan ryhmään ruotsalaisten kanssa

Periytyvän Ilves-Haukka prosessin lisäksi on nisäkästaustoiltaan muitakin kuin Ilveksiä hyväksytty parveen. Nämä yksilöt omaavat joitakin poikkeuksellisia taitoja, esimerkiksi hyvän lauluäänen tai kalastustaidon.

Pääsääntöisestä 35 vuoden muuntautumisiästä tiedetään poikkeuksia. Tutkijoilla on tuore esimerkki, miten jo yli 40 vuoden ikään ehtinyt Ilves on elänyt edelleen peruslaumassa. Se on jo saanut tieteellisen määrittelynkin osakseen: ”Lynx Pynsicus Honcku Raipae”. Nähtäväksi jää tämän upean yksilön kehitys mahdolliseen muodonmuutokseen.
 

Haukat ja Kotkat

Pyynikin Haukka suorittaa parinmuodostuksensa ja erityisesti lisääntymisensä hyvin mieluusti Kotkan (Aquilidae) kanssa. Mikä tahansa Kotka ei kelpaa. Tavallisimpia ovat maakotkat (Aquila chrysaetos), sekä harmillista kyllä, myös kiljukotkat (Aquila clanga)sekä pikku kiljukotkat (Aquila pomarina)

Maakotkan pyrstön tyvipuoli on valkoinen, ja se munii ainakin kerran vuodessa. Kiljukotkan tunnusmerkkejä taas ovat haukkuva ääni ja valkoinen alaperä. Pikkukiljukotkan piirteitä ovat keltainen niskatäplä ja vaalea pyrstönkärki, sekä myös haukkuva ääni, vaikka tieteellinen nimi vähätteleekin: ”Aquila pomarina”.

Pyynikin Haukka ja Kotka saavat jälkeläisiä keskimäärin n 2,3 kappaletta. Lisääntymistavastaan pitää nisäkästaustainen Haukka tiukasti kiinni. Lisääntyminen tapahtuu perinteisellä nisäkkäille kuuluvalla tavalla, eikä millään munimisella. Toki Haukka sallii Kotkallensa munien hautomisen, vaikka se ei itse sitä harrasta. Vapaa-aikansa harrastuksen yhteydessä tapahtuvia munimisia Haukka ei myönnä – ei ainakaan toiselle Haukalle saati sitten Kotkalle.

Luonnon kiertokulku jatkaa kehää: Haukka + Kotka = Ilves, josta puolestaan tulee Haukka, joka jälleen etsii Kotkan, josta liitosta taas voi tulla Ilveksiä. Tutkijat eivät tunne yhtään Haukkana syntynyttä jälkeläistä.

Epäonnistuneitakin liittoja näyttää olevan mahdollista syntyä. Pahin yhdistelmä on pari, jossa Hiirihaukka (Buteo buteo vulpinus) valitsee puolisokseen Kiljukotkan (Aquila clanga). Surullisen liiton jälkeläisistä voi tulla kotihiiriä (Mus musculus) tai peräti vaivaishiiriä (Micromys minutus).
 

Haukkojen elämää

Aina kun Haukkojen ei ole pakko jo aamusta rientää ravinnonhankkimismarkkinoille, kokoontuvat ne yhteisten toimintojen pariin. Kokoontumispaikat ovat suojaisia, viileitä ja tukevasti rakennettuja, mittavia onkaloita. Näissä tiloissa, joiden pohja on yleensä jäinen, käyvät Haukat rituaalinomaisiin saalistamisleikkeihinsä. Kyseessä on muinaisuudesta periytynyt joukkosaalistuksen harjoittelu. Haukkaparvi jakautuu kahtia. Ryhmien jako perustuu värisignaalien käyttöön. Yleisimmät ovat punainen ja sininen.
 

Ryhmien mielenkiinnon kohteena on saaliseläintä muistuttava pienehkö pyöreä, musta, eloton esine. Esine liikkuu jäätä pitkin nopeasti paikasta toiseen, tavallisesti suuntansa täysin mielivaltaisesti valiten. Käyttövoimansa se saa Haukan aseekseen valitsemasta nk. mailasta. Näyttää siltä, että harjoituksen tarkoituksena on saada tämä myyrää tahi munaa symboloiva esine oman saalistusjoukkueen haltuun. Kummalliseksi tilanteen tekee se, että haltuun saannin jälkeen esinettä kuitenkin yritetään eri tavoin viedä takaisin toisen joukkueen pesään. Kyseessä on ilmeisesti jonkinasteinen ”käkisyndrooma”. Jos tuo saaliseläin symboloi munaa, niin sitä selvästi yritetään viedä toisen joukkueen pesään, siellä sittemmin poikaseksi haudottavaksi.
 

Kiintoisia ovat myös havainnot Haukkojen käyttämästä kommunikointitavasta näissä tilanteissa. Yleinen kiljuminen on täysin luonnollista. Tutkijat ovat onnistuneet äänittämään joitakin yleisimmin toistuvia äänikatkelmia, kuten: ”Ammu saatana”, ”Syötä edes joskus”, ”Anna nyt perkele”, ” Mikset jättänyt mulle”.

Nämähän kuvaavat selkeästi ravinnon hankkimiseen ja ruokailuun liittyviä asioita. Ensimmäisessä on havaittu melko mittava saaliseläin, lehmä: ”Ammu saatana!”. Muut ovat poikasille tyypillisiä kerjäämisrituaaleja:” Syötä edes joskus” ja ”Anna nyt perkele” tai ”Mikset jättänyt mulle”.
 

Käkisyndroomaan viittaa voimakas tuohtuminen, kun vierasparvi on päässyt munimaan pesään. Tällöin on kuultu seuraavia äänikatkelmia: ”Mikset sää torjunut”, ”Missä perkeleessä kuppasit” tai ”Mistä pirusta se tuli”. Yleinen pesän vartijan puolustelu on: ”Saatana kun en nähnyt mitään” tai ”Mitä varten haudoit niin kauan omilla”.

Kun oma toiminta on ollut tuloksellista ja munan korvike saatu naapurin pesään, voivat toteamukset olla: ”Näitkö, suoraan yläpesään” tai ”Kyllä munivat viimeisen päälle”. ”Siellä on ja pysyy”, on varsin vakuuttava ilmaisu. Nämä kiljahdukset viittaavat vahvasti siihen, että kyseessä olisi toisten pesään munimisvietin jonkinlainen muuntuma.
 

Kokoontuminen päättyy yleensä yhteiseen peseytymiseen, missä Haukat kertailevat rituaaleihin osallistuneiden kiihkeitä selityksiä siitä, miksi jokin tapahtuma oli ne yllättänyt jääalustalla. Hiukan rauhoituttuaan ne suurena parvena pyrähtävät yhteiseen aamuruokailuun lähelle jääluolaa. Ruokaa saatuaan ne alkavat olla hyväntuulisia ja poistuvat vähitellen omille teilleen. Kaikki nämä esimerkit osoittakoot, että tuo omituisen taustan omaava Haukka on sangen monipuolinen, erityisen energinen, kyltymättömän utelias ja harvinaisen rohkea, luomakuntaa omalla tavallaan rikastuttava olento.
 

Tutkija Pentti Elon ansiokasta alkuperäistutkimusta mukaillen Kari Koort.